The Lone Ranger

Kehittäjä: Konami

Julkaisuvuosi: 1991 USA

Konamin kehittämä toimintaseikkailu, joka pohjautuu samannimiseen amerikkalaiseen radio- ja TV-franchiseen. Itselleni lähdemateriaali ei ole millään tavalla tuttu ja vähän erikoiselta valinnalta lännenpelin lisenssiksi tämä vaikuttaa, kun Wikipedian mukaan tämän pelin julkaisuhetkellä viimeisin sarjan julkaisu oli vuonna 1981 tullut elokuva ja 1980-1982 pyörinyt Filmationin Tarzan/Lone Ranger Adventure Hour -piirretty. Peli julkaistiin vain USA:ssa. Tiedä sitten, että jäikö Euroopassa ja Japanissa julkaisematta mahdollisesti lähdemateriaalin vierauden vuoksi. Jos oltaisiin tehty Bonanzaan perustuva länkkäripeli, niin oltaisiin varmaan meillä Euroopassakin julkaistu. Tai en tiedä, on se 1981 elokuva ehkä meilläkin julkaistu tai sitten ei. Pääasia kuitenkin, että saatiin taas yksi hyvä peli jätettyä julkaisematta Euroopassa.

Eletään jotain 1800-luvun viimeistä puoliskoa. Päähenkilö John Reid on entinen Texas Ranger -lainvalvojaryhmän jäsen. Lainsuojaton Butch Cavendish kätyreineen surmaa Dan Reidin ja monia Johnin kollegoita ja haavoittavat Johnia vakavasti. Ohjekirjassa Danin sanotaan olleen Johnin isä, mutta itse pelissä Danin sanotaan olleen Johnin veli. Vissiin siinä alkuperäisessä loressa on kyse veljestä. Intiaani nimeltä Tonto löytää haavoittuneen Johnin, hoitaa tämän kuntoon ja opettaa intiaanien metsästys- ja selviytymistaitoja. John päättää salata identiteettinsä naamiolla, omaksuu Yksinäisen ratsastajan identiteetin ja ottaa lain omiin käsiinsä vannoen kostavansa Butchille ja tämän jengille. Samalla joudutaan pelastamaan Amerikan Yhdysvaltojen presidentti, jonka tämä kirottu roistokopla on saanut otettua panttivangikseen.

Iso osa peliä pelataan isometrisestä kuvakulmasta. Maailma on pelissä ihanan mustavalkoinen. Ulkosalla liikkuvat naiset ovat hyviä. Heidän ampumisestaan rankaistaan kovalla kädellä. Kaikki ulkona liikkuvat miehet taas osoittautuvat hyvin pian pelin alettua murhanhimoisiksi roistoiksi, jotka saa suruttaa surmata heti nähdessään.

Peli on hyvän näköinen ja kuuloinen. Heti alkuruudussa pärähtää soimaan William Tell Overture, joka saattelee hyvään villin lännen tunnelmaan. Musiikit on muutenkin hyvät ja teemaan sopivat, vaikka eivät kyllä ihan Konamin kirkkaimpaan kärkeen ylläkään.

Peli on suureksi osaksi isometrisesti kuvattua seikkailua. Maailmankartta on varsin iso, mutta kerrallaan relevantit alueet ovat aika pieniä. Seuraavalle alueelle ei voi tietä pitkin mennä ennen kuin on kaikki tärkeä (tai oikeasti vähemmän tärkeä) saatu alueella tehtyä. Taaksepäin pystyy kuitenkin aina palaamaan. Ei sillä, että moiselle ihan kauheasti olisi tarvetta. Joka chapterissa yleensä Tonto huomaa jonkun asian olevan jotenkin vinksallaan ja pelaajan tehtäväksi jää selvittää asia. Pääasiassa siis mennään kaupunkeihin ja jutellaan niissä kaikille NPC:ille ja käydään kaikissa sisätiloissa, joihin on avoimet ovet. Kaupunkien kaduilla kulkee ystäväliisiä hameisiin pukeutuneita NPC:itä, jotka joskus voivat sanoa jotain hyödyllistä, mutta yleensä eivät. Kaduilla kuljeskelee myös miehiä, jotka osoittautuvat heti ensimmäisessä kaupungissa täysin mädiksi rikollisiksi. Naisten ampumista kannattaa välttää viimeiseen asti, koska siitä menettää puolet rahoistaan ja ison osan energiamittaria. Miehet sen sijaan saa ja kannattaakin surmata heti ulkona tavatessa, koska he haluavat myös surmata Lone Rangerin. Vinkkien lisäksi kaupungeissa on asekauppoja, lääkäreitä ja ajoittain myös erilaisia huvituksia. Joissain kaupungeissa on esimerkiksi pokerin peluuta tai ilmaan heitettyjen pullojen ampumista, jossa voi käyttää Zapperia.

Kaupungeissa olevista asekaupoista voi ostaa ammuksia ja päivityksiä pistooliin. Mitä pidempi piippu pyssyssä on, sitä pidemmälle luodit viuhuvat.

Sivustapäin kuvatuissa tasoloikka kohdissa ammutaan roistoja ja suoritetaan vähän turhan kovasti Castlevaniasta muistuttavia hyppyjä, joissa hahmon tulee olla 95% jo kuilun päällä hypyn lähtiessä, jos mielii pidemmistä hypyistä selvitä.

Peli on aika pitkä NES-peliksi. Onneksi joka chapterin jälkeen saa salasanan, jolla voi jatkaa seuraavan chapterin alusta. Salasana tallentaa samalla pelaajan rahatilanteen ja ammukset. Energiaa ei onneksi tallenneta, vaan se on aina peliä jatkaessa täynnä. Peli antaa suureksi osaksi todella nihkeästi ammuksia ja lisäenergiaa. Tästä syystä melkein jokaisen toimintakohtauksen jälkeen onkin syytä juosta häntä koipien välissä takaisin lähimpään kaupunkiin ja toivoa lompakossa olevan tarpeeksi rahaa tohtorin $50 laskuun ja riittävään määrään ammuksia. Rahaa onneksi saa melkein kaikilta surmaamiltaan vihollisilta. Tavallsisia ammuksia ja tuplasti vahinkoa sekä vihollisten läpi kulkevia hopealuoteja voi olla kerrallaan 50 kuuden patruunan rullaa kutakin. Dynamiittipötköjä voi olla kerrallaan inventaariossa kymmenen. Itse päätin kolmannessa chapterissa grindata sen verran rahaa, että sain ostettua kaikki täyteen, niin seuraavissa chaptereissa oli vähän helpompaa. Dynamiitit osoittautuivat oikeastaan aika turhiksi. Suuren osan pelistä vedin ihan normaaleilla ammuksilla vaihtaen hopealuoteihin vain bossitappeluissa. Kahdessa viimeisessä chapterissa sen sijaan käytin vain hopealuoteja. Ammusten loppuminen tarkoittaa totaalista kuseen joutumista, koska nyrkein on todella vaikea hoidella vihollisia, eivätkä ne tosiaan pudota juuri koskaan ammuksia. Ainoastaan joissain sivustapäin kuvatuissa bosseissa nyrkit oli ihan validi vaihtoehto ammusten tuhlaamiselle.

Välillä oltiin hieman Laser Invasionia muistuttavissa labyrinteissä, joissa välillä taisteltiin. Taisteluun pystyi käyttämään Zapperia. Toisella kädellä täytyy kuitenkin ohjaimesta vaihtaa katselusuuntaa aina sinne päin, joka ruudun alareunan tutkassa välkkyy punaisena. Näissä kohdissa voi myös käyttää pelkää ohjainta, mutta itse en nyt sitä kokeillut, kun peli valikoitui kuitenkin Zappertuen perusteella peluuseen.

Yhdessä chapterissä pitää taistella ratsain kulkevia vihollisia vastaan sivustapäin kuvatuissa toimintakohtauksissa. Näissä on tärkeää oppia, että missä kannattaa olla, milloin ampua ja milloin vain väistää lentäviä kirveitä.

Välillä kartalla liikkuessa kimppuun tulee ratsain liikkuvia vihollisia. Näissä kohdissa ampumiseen voi käyttää Zapperia. 

Pelissä tosiaan on erilaisia pelimoodeja. Suurimmaksi osaksi seikkaillaan ja taistellaan yläviistosta kuvatussa näkymässä. Näissä kentissä viholliset pudottavat vain rahaa ja muutamat kenttiin sijoitetu sinipukuiset viholliset pudottavat lisää energiaa. Energiaukkoja alkaa armollisesti olla viimeisissä kentissä vähän enemmän. Ammuksia vihollisilta ei näissä kentissä saa koskaan.

Sitten on sivustapäin kuvattuja tasoloikkatoimintakohtauksia. Näissä on välillä aika kiperiä hyppyjä, joissa vähän Castlevanian tyyliin täytyy hypätä ihan viimeisellä mahdollisella pikselillä. Yleensä hypyssä epäonnistumisesta ei rankaista kovin pahasti, mutta muutamissa kentissä on kyllä ihan ehtoja kuolemaan johtavia rotkoja. Tässä vaiheessa lieneekin hyvä hetki kertoa, ettei pelissä ole lainkaan lisäelämiä, vaan jokaikinen kuolema johtaa game overiin ja continuella peli jatkuu aina chapterin alusta. Näissä sivustapäin kuvatuissa kentissäkään viholliset eivät pudota koskaan ammuksia ja energiaa saa vain muutamista sinipukuisista vihollisista.

Butch Cavendishin piilopaikka on höyrymoottoreineen ja liukuhihnoineen teknologisesti yllättävän kehittynyt. Ehkä Butchin olisi kannattanut rikollisuuden sijaan perustaa esimerkiksi tehdas.

Pelissä on sitten myös ensimmäisestä persoonasta kuvattuja kohtia. Niitä on kahdenlaisia. Ensimmäisessä mennään yleensä sokkeloisissa sisätiloissa ristiohjaimella. Välillä kimppuun tulee vihollisia ja niitä ammutaan joko ohjaimella tai sitten Zapperilla. Nämä muistuttavat paljon kuukautta aiemmin julkaistun Konamin Laser Invasionin 3D Confusion Modea. Erotuksena siihen peliin on kuitenkin se, että Lone Rangerissä hitboxit toimivat kunnolla ja vihollisia voi tulla neljältä eri suunnalta. Tässä siis on pakko pitää Zapperia yhdessä kädessä ja ohjainta toisessa, jotta voi kääntää kameraa sinne päin, missä vihollisia on. Nämä tällaiset ratkaisut ovat yleensä ärsyttäneet minua, mutta Lone Rangerissa nämä toimivat pirun hyvin ja hitboxit on riittävän isoja, niin yhdellä kädellä räiskiminenkin onnistuu ihan hyvin. Näissä kohdissa ainoa vähän ärsyttävä seikka on se, että kun kesken tulitaistelun joutuu kääntyilemään, niin lopuksi naama jää osoittamaan siihen suuntaan, johon katsoi taistelun lopussa. Tässä sitten ei yleensä muista, että mihin ilmansuuntaan oli aiemmin menossa ja joutuu olemaan hetken eksyksissä. Toiset tällaiset ammuskelukohdat tapahtuu maailmankartalla, kun kimppuun tulee ratsastavia vihollisia. Nämä ovat siinä mielessä mukavampia kohtauksia, koska noissa ei ole tuota taistleun jälkeistä eksyksissä oloa, hevonen kun ratsastaa suoraa tietä koko ajan. Näissä ammuskelukohtauksissa viholliset ovat myös huomattavasti reilumpia siinä, että rahan lisäksi näistä saa paljon muita moodeja paremmin energiaa ja myös ammuksia.

The Lone Ranger on vähän hankalan pelin maineessa. Mielestäni tämä pitää osittain paikkansa, mutta toisaalta suureksi osaksi peli on vaikeustasoltaan ihan ok. Toki tässä joutuu yleensä aloittamaan chaptereita monta kertaa alusta, mutta missä pelissä ei joutuisi? Kentät on yleensä kuitenkin aika lyhyitä, eikä niissä ole RNG:tä, joten peli on aika helposti opittavissa. Chaptereiden alusta aloittamisessa tosin on muutamia ärsyttäviä juttuja, kuten se jos chapter sattuu olemaan sellainen, jossa joutuu aluksi ravaamaan paljon eri paikkojen ja kaupunkien välillä vain saadakseen tarvittavat vihjeet paikkojen avaamiseksi. Se alkaa nimittäin kyllä muutaman toiston jälkeen kyllästyttää. Kaksi viimeistä chapteria oli aika vaikeita. Toiseksi viimeinen chapter tosin oli siinä mielessä helppo, että sen sisältämät kolme vaikeaa kenttää sai pelata missä järjestyksessä tahansa, joten noita oli helppo harjoitella ja pelata sitten aloittaen vaikeimmasta. Viimeinen chapter oli kenttien puolesta mielestäni helpompi kuin toiseksi viimeinen, mutta tuossa meni ihan helvetin monta yritystä sitten viimeisessä kahdessa bossissa. Toiseksi viimeistä hankalaa parivaljakkoa ei onneksi tarvinnut enää peitota sen jälkeen, kun ne oli kerran piessyt. Butch Cavendish oli kutienkin varsin kova kaveri antamaan Lone Rangerille turpaan. Sitten jumalauta aina koko chapter alusta. Tuossa chapterissa on kuitenkin aika monta eri osiota, jotka alkaa kyllä siinä kymmenennen toiston kohdalla mennä ihan automaatiolla läpi.

The Lone Ranger oli todella miellyttävää pelattavaa, jonka vaikeustasoa ehkä vähän liioitellaan. Mikään ilmainen läpäisy tämä ei ole, mutta pääasiassa kuitenkin ihan reilusti tehtävissä. Joku nelisen päivää taisi tämän läpäisyyn itseltäni mennä. Paljon oli toistoakin, mutta peli vei kyllä ihan kunnolla mennessään. Etenkin Zapperin kanssa pelatessa todella erinomainen NES-kirjaston helmi ja hyvin mahdollisesti pienistä ärsytyksistä huolimatta voisi ihan hyvin päästä tällä hetkellä omaan TOP-10 -listaani. Tässä on oikeastaan vain yksi asia, jota ehkä mielelläni muuttaisin. Jos minä saisin päättää, niin olisin laittanut ennen viimeistä bossia kyllä checkpointin. Konamilla kuitenkin selvästi pidettiin viimeistä chapteria vähän liiallisena, kun toiseksi viimeisen ruudun tulpabossia ei tarvinnut peitota kuin sen yhden kerran. Olisivat voineet siis saman tien laittaa siihen kohtaan checkpointinkin, josta voisi game overin jälkeen jatkaa, vaikka ei välttämättä omaa salasanaa olisikaan tarvinnut antaa.

5/5 ja vahva suositus.